 |
Imperfecto banner
(photo by Sanna Käsmä
and Christian Robinson) |
Tänä viikonloppuna kävin katsomassa flamencotanssija ja -koreografi
Elina Lehtolan teoksen
Imperfecto helsinkiläisessä
Teatteri Toivossa. Nimensä mukaisesti teos kertoo jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta, epätäydellisyyden hyväksymisestä ja siitä miten rosoisuus ja säröisyys on kaunista ja mielenkiintoista. Täydellisyyden tavoittelu on itselleni aiheena kovin tuttu ja epätäydellisyyden hyväksyminen yksi "elämän suurista kysymyksistä". Olen usein pohtinut missä menee raja liiallisen perfektionismin ja terveen kunnianhimon välillä ja miten tehdä asiat hyvin, mutta kuitenkin muistaen armollisuuden itseäni kohtaan.
Flamenco teknisessä ja rytmisessä monimutkaisuudessaan sinänsä tarjoaa oivalliset lähtökohdat epätäydellisyyden hyväksymisen pohtimiselle. On kai ikuisuuskysymys, miten saavutetaan esimerkiksi tanssissa vaadittava tekninen tarkkuus ja flamencolle niin äärimmäisen tärkeä
compaksessa pysyminen ilman, että täydellisyyden tavoittelusta tulee itsetarkoitus. Ryhmässä tanssiessa ratkaisevaa on lisäksi, miten saavutetaan ryhmän sisällä riittävä yhtenäisyys niin, että annetaan kuitenkin tilaa jokaisen tanssijan omalle ilmaisulle ja tulkinnalle. Näiden kysymysten kanssa tasapainoillemme usein myös Elina Lehtolan ylemmän jatkotason tunneilla niin opettajan kanssa kuin oppilaiden kesken. Elina Lehtola toteaa Helsingin Flamencoyhdistyksen jäsenlehdessä
Letrassa: "tanssijan on tanssittava sydän auki ja aidosti omana itsenään" (02/2016). Tämä vaatii tanssijalta suurta rohkeutta, sillä se edellyttää oman epätäydellisyyden hyväksymistä ja tekee myös haavoittuvaiseksi. Kuitenkin juuri haavoittuvaisuus on flamencossa voimaa ja epätäydellisyyden tuoma säröisyys mielenkiintoista.
Tätä aihetta pohtiessani löysin Eeva Kilveltä tekstin:
On vain yksi periaate: epätäydellisyys.
Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.
Tämä runonpätkä kuvaa mielestäni sen oleellisen: Elämän - ja flamencon - edellyttämää sisäistä voimaa ei löydy, ellei kykene olemaan itselleen armollinen. Kun sallii säröjensä tulla esiin, voi ylittää itsensä tavalla, jonka ei uskaltanut ajatella olla mahdollistakaan.
 |
| Theater Toivo (photo by me) |
Miten
Imperfecto tässä sitten mielestäni onnistuu? Nähtyäni teoksen loppujen lopuksi kahdesti, voin sanoa:
Imperfecto = perfecto. Intiimi ja sopivan rosoinen
Teatteri Toivo sopii erinomaisesti flamencolle. Tähän taustaan tuotuna teos on kokonaisuudessaan upeasti koostettu.
Juho Koskimiehen koskettavat sävellykset ja herkkä kitara ja ihastuttavan
Anna Murtolan uskomattoman kaunis laulu soivat täydellisesti yhteen ja niitä täydentävät hienosti
Javier Sanchez Perezin äänisuunnittelu ja basso ja
Rafael Casadon lyömäsoittimet.
Christian Robinsonin taidokkaasti rakennetut videot ja
Petri Sarkkilan yksinkertaisen hienot valoratkaisut toimivat upeana taustana teokselle. Elina Lehtolan koreografiat tuovat hienosti esille kolme vahvaa, kukin omalla tavallaan upeaa tanssijaa. Teoksessa on myös uskallettu jättää tilaa tulkinnalle ja hiljaisille hetkille, eikä taidokkaassa esityksessä ollut hetkeäkään, jolloin esiintyjät olisivat "syyllistyneet" suorittamiseen. Koreografi on myös antanut tanssijakollegoilleen
Anne Riikola-Sarkkilalle ja
Laura Rintamäelle vapaat kädet soolojensa kanssa, joilloin heillä on tilaa loistaa. Vaikka kaikki koreografiat ovat hienoja, itselleni läheisimmäksi nousee Elina Lehtolan
siguiriyassoolo, jossa yhdistyy upealla tavalla koskettava sävellys, uskomaton laulu ja kaunis koreografia ja vahva tulkinta, joka tanssijan omien sanojen mukaan lauantaina nousi hetkittäin aina maagiseen
duendeen asti. Pienet säröt ja esiintyjien uskallus olla haavoittuvaisia tuovat esityksen vain lähemmäksi katsojaa. Loppujen lopuksi ei ole mitään niin koskettavaa kuin katsoa ihmistä, joka tekee sitä, mitä rakastaa.
https://www.facebook.com/imperfectoflamenco/
http://www.teatteritoivo.net/
------------------------------------------------------------------
 |
| Imperfecto backdrop (photo by me) |
This weekend I went to see flamenco dancer and choreographer
Elina Lehtola's piece
Imperfecto at
Teatteri Toivo in Helsinki. As the name suggest, the theme is the never-ending pursuit of perfection, accepting imperfection and embracing the beauty of it. The pursuit of perfection is a subject very close to my heart and the acceptance of imperfection one of "life's big questions". I have often wondered where does the line between excessive perfectionism and healthy ambition go, and how to do things well while still remaining merciful towards myself.
Flamenco in its technical and rhythmical complexity offers ample grounds for this kind of pondering. It must be an eternal dilemma, how to achieve a sufficient level of technical mastery and - as is so essential to flamenco - to stay
a compas without the pursuit of perfection becoming an end in itself. In a group it is also essential to consider how to achieve an adequate level of uniformity while still giving enough space for each dancers' unique expression and rendition. These are also questions with which we often balance in Elina Lehtola's advanced level classes with the teacher and among the pupils. Elina Lehtola states in
Letra, the membership publication of the Helsinki Flamenco Association that "a dancer must dance with an open heart and authentically as themselves (02/2016)." This demands great courage as it requires that the dancer embraces their imperfection and it also makes them vulnerable. Still it is this vulnerability that gives flamenco its power. It is this imperfection that makes flamenco interesting.
As I was thinking about this subject, I found a text from Eeva Kilpi:
There is only one principle: imperfection.
Who excepts it, has the strength to carry on.
(translation mine)
I think this bit of poetry sums it all up: To find the so important inner force, for life and flamenco alike, you must be merciful towards yourself. When you allow your imperfections shine through, you can achieve something you never thought possible.
 |
| Theater Toivo (photo by me) |
How does
Imperfecto then succeed in this? After seeing the piece on two consecutive days, I can say:
Imperfecto = perfecto. The intimate and suitably rugged
Teatteri Toivo works incredibly well for flamenco. Brought into this context, the piece is perfectly constructed. The touching compositions and delicate guitar of
Juho Koskimies and the incredibly beautiful singing of the lovely
Anna Murtola play perfectly together and this interplay is further strengthened by the sound production and bass of
Javier Sanchez Perez and the percussions of
Rafael Casado. The skillfully constructed videos of
Christian Robinson and the lighting production of
Petri Sarkkila work as a perfect backdrop for the piece. The choreographies by Elina Lehtola showcases three strong dancers, each magnificent in their own way. Insightfully the choreographer has also left room for expression and silences, and there is not one moment where the skillful performers are "guilty" of mechanical execution. The choreographer has also given her dancer colleagues
Anne Riikola-Sarkkila and
Laura Rintamäki the freedom of creating their solos as they wish, which gives them the chance to shine. Although all choreographies are great, the one that touches me the most is Elina Lehtola's solo to
siguiriyas where the combination of the beautiful composition, the incredible singing and the fabulous choreography and powerful rendition is simply breathtaking, a rendition which according to the dancer herself on Saturday reached momentarily the magical
duende. The fleeting moments of imperfection and the performers' daring to be vulnerable brings the performance even closer to the audience. In the end there is nothing more touching than watching someone do what they love.
https://www.facebook.com/imperfectoflamenco/
http://www.teatteritoivo.net/
